Juttu perustuu enemmän tai vähemmän tukevasti tohtori Juha Jantusen erinomaiseen luentoon, joka hän piti 27.5.2009 ”Perinnebiotooppien pelastusohjelman” avaustilaisuudessa.

Perinnebiotoopeilla tarkoitetaan elinympäristöjä, jotka pienimuotoinen, karjatalouteen perustuva maanviljely ovat synnyttänyt vuosikymmenien, jopa vuosisatojen aikana. Nyt ne ovat häviämässä, koska niitä ei enää laidunneta tai niitetä tai niistä on tehty rehupeltoja, joita jatkuvasti lannoitetaan. Melko nopeasti käytöstä poistetut alueet heinittyvät, ja lopulta metsittyvät. Rehupellot pysyvät avoimina mutta kasvillisuus on köyhää, kaukana perinnebiotooppien kukkaloistosta.

Samalla kun maatalous on keskittynyt yhä suuremmille tiloille, perinnebiotoopeista on tullut yksi Suomen uhanalaisimmissa ympäristötyypeistä. Niiden pelastamisella on todella kiire!

Perinnebiotoopeista niityt ovat runsaskasvuisempia ja rehevämpiä, kedot usein karuja ja matalien kasvien peittämiä. Niillä ei karjatalouteen käytettynä ole kasvanut puita eikä pensaita. Kuitenkin samaan perinnebiotooppien ryhmään luetaan nykyään hyvin harvinaiset metsälaitumet. Niillä kasvaa myös harvahkoa puustoa ja kasvillisuus on muutenkin sekoitus metsää ja niittyä.

Niittyjä ja varsinkin ketoja muistuttavat eräät muutkin ihmisluomukset, kuten tienvarsien reunamille, vanhoille sorakuopille, varasto- ja lentokentille ja vastaaville kuivilla, hiekkaisille paikoille syntyneet kasviyhdyskunnat. Niitä ei siis lasketa varsinaisiksi perinnebiotoopeiksi, mutta ”Pelastusohjelmassa” tieto otetaan ilolla vastaan. Muista, pienistäkin, jo muutaman neliön plänteistä ollaan kiinnostuneita!

Niittyjä, ketoja ja metsälaitumia ja perinnebiotooppien kaltaisia ympäristöjä on luokiteltu kymmeniä. Nyt kuitenkin riittää, kun osaa kiinnittää huomiota ”kauniisti kukkiviin paikkoihin” (Juha Jantusen tiivistelmä). Jos kukkakunnas sijaitsee etelään viettävässä rinteessä, jonka pohja on moreenia tai hiekkaa, se täyttää kiinnostan perinnebiotoopin tunnusmerkit. Jos siinä on vielä pinnan puhkovia matalia kalliopintoja tai kivikoita, a vot!

Paikkaa kannattaa katsastaa hiukan tarkemmin. Jos siinä kukkii kesäkuun puolivälistä lähtien mäkitervakkoa (kuva 1) ei kun tiedot paikasta allekirjoittaneelle. Heinäkuun koittaessa mäkitervakko kuihtuu, Sen jälkeen jahdataan päivänkakkaroita ja kissankelloja, myöhemmin ehkä kelta – ja musta-apilaa. Oikein hienoilla kuivilla kedoilla ei päivänkakkaraa näy, sensijaan esimerkiksi kissankäpälää ja isoja mykerökukkaisia.

Sinulle joita kasvit kiinnostavat oikein tosissaan on kirjoituksessa Ketojen ja tuoreiden niittyjen erottajakasvit lista, kas kummaa, ketojen ja tuoreiden niittyjen erottajakasveista.

Kun hyvältä näyttävä alue on löytynyt, ilmoittakaa siitä emeiliini: rainer.rajakallio@pp.inet.fi, tai jos netti ei ole käytössä 050-3006041.

Rainer Rajakallio

1245785169_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Kuva 1. Mäkitervakko. Älä sekoita sitä puna-ailakkiin. Se on hieman vaalemapi, kosteampien maiden kasvi. Sen lehdet ovat soikeat ja mehevät, mäkitervakolla melkein neulasmaiset.